XIX

 Paljon on surullisia asioita maailmassa. Niissä voisi ihminen velloa vaikka kuinka haluaisi. Joku kärsii yksipuolisen rakkauden vuoksi joka repien rikkoo ajatuksen tyyneyden, luontaisen virran. Toinen himoaa hyvinvointia olematta valmis panostamaan siihen mitenkään, haaveilee asioista joista fantastiset kirjailijat kirjoittavat ja kuluttaa huomaamatta elämänsä näin toimien. Kolmas on hedonisti; nautintoa on pakko olla, siihen pitää pyrkiä aina, jokaisen teon on johdettava nautintoon. Hänen motiivinsa työnteolle on siitä tuleva raha jolla voi ostaa elämäntasonsa paremmaksi kapitalististen arvojen mukaan. Liikuntaa hän harrastaa saadakseen ajettua kehonsa melkein lähelle loppua jolloin mieli on tyhjä ärsytyksestä. Rahakin on monella kohtalaisen yleinen keskipiste elämässä; onni on paperirahassa ja kolikoissa, sen sijoittamisessa ja sen määrän lisäämisessä. Sillä voi sitten hankkia kaunista materiaa jota katsellen unohtaa kaiken surun. Kiiltäviä kultakelloja ja hopeisia aterimia, ne kiillollaan häikäisevät niin ettei paha olo pääse päälle ja vaikka se tulisikin, viinakaupasta saa kallista viskiä jota mahonkipöydän äärellä mielellään nautiskelee sikareita polttaen.

 Joku hautaa itsensä tarinoihin; kirjoihin, elokuviin, TV-sarjoihin ja sarjakuviin. Yhtään omaperäistä ajatusta ei tällöin saa tulemaan; kun hän reflektoi jotain näkemäänsä tai kuulemaansa, se tapahtuu toisen tarinan kautta mikä häneen on vaikuttanut voimakkaasti. Hänen oma äänensä on hukkunut muiden äänien joukkoon paikassa missä pitäisi yhden äänen olla kuningas. Hänen ajatuksensa ovat järjestäänkin järkeviä; nehän ovat toisten ajattelemia! Mutta auta armias, kun hänen pitäisi omine apuineen jotain saavuttaa. Silloin hän on hukassa. Joku saattaa asettaa työnteon elämänsä keskipisteeseen. Se on parempi takoa kun rauta on kuumaa ja jos sattuu käymään niin että ihminen tuntee itsensä läpikotaisin ja tietää mitä haluaa, hän osaa valita oikean työn nuorena aikuisena. Tätä työtä tehdessään hän ei tunne sen olevan työtä: hän tekisi tätä muutenkin.

 Ilmastoahdistus on melko uusi termi; tämä käsittääkseni tarkoittaa nuoria aikuisia jotka ovat niin ahdistuneita maapallomme tilasta että se vääjäämättömästi vaikuttaa heidän toimintaansa. Yksi surun muoto se on sekin. Onni on hetkellistä, suru on pysyvämpää, näin se elämä menee. Tämän päivän muoti on tukahduttaa negatiiviset tunteet suurella määrällä kirkkaita valoja erilaisista näytöistä. Mitäpä sitä murehtimaan kun kissavideoita on internet täynnä. Miksipä opiskella mitään kun koko ihmiskunnan keräämä tieto on saatavilla taskustasi? 

Kas, näin helposti saatiin murheen pahin selkä taitettua. Jos nämäkään eivät auta, siinä tapauksessa kyseessä on varmasti masennus. Masennus on vakava asia. Suru on väriltään musta. Kevät, kesä, syksy, talvi, kaikki ovat samoja väreiltään. Kaikki ruoka maistuu samalta ja tuoksuu harmaalta. Mikään asia ei tunnu tavoittelemisen arvoiselta. Aamuisin ei ole mitään halua nousta sängystä. Kaupungilla kävellessä on vältettävä katsekontaktia muiden kanssa. Puhuminenkin on vaivalloista. Kummallista että sata vuotta sitten ei masennusta tunnettu. Liekköhän sitten elintason nousemisella suora yhteys mielialahäiriöiden kanssa? Ulkoinen hyvinvointi tuo sisäistä pahoinvointia? Elämä on pohjimmiltaan kamppailua. Hyvinvointi vähentää kamppailua huomattavasti. Jos suru tulee, antaa sen tulla. Se tuskin on pysyvää, hetkellistä vain, kuin keskiyön aurinko. Maailma on täynnä kauneutta mutta se pitää oppia näkemään. Pitää arvostaa pieniä asioita. Valtameret koostuvat yksittäisistä pisaroista.